Siirappileikkuri hukassa (aka kirjoittamisen haasteet tämänhetkisessä elämässäni)

VAROITUS: Postauksessa sivutaan vauva-aiheita. Pardon.

Hormoonikyyneleet sentään! Tänä aamuna tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä, kun tyttäreni ensimmäistä kertaa vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. Kuten arvata saattaa, en ole sittemmin kirjoittanut mitään - lukuunottamatta paria blogipostausta.

Kirjoittamattomuuteeni ei ole syynä ainoastaan se, että minulla ei enää vauvan syntymän jälkeen olisi ollut aikaa kirjoittaa. Täytyy toki myöntää, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa kahdestaan olivat jokseenkin kaoottisia. En ollut iltapäivään mennessä ehtinyt itse pukeutua, peseytyä tai syödä aamiaista. Lienee sanomattakin selvää, ettei kirjoittaminen ollut päällimmäisenä listalla. Sittemmin olen pikkuhiljaa oppinut pyörittämään tätä karusellia ja ipanakin on sopeutunut elämään tässä maailmassa ja tässä huushollissa. Vaikka puuhastelu vauvan kanssa edelleen vie suurimman osan päivästäni, minulla olisi nykyään lyhyitä päiväunien mittaisia tuokioita jopa kirjoittamiselle (edellyttäen sitä, että laiminlyön kotitöitä hieman). Mutta kirjoittaja usein käyttää kaikki tekosyyt kirjoittamisen välttelemiseen, ja astianpesukoneen tyhjentäminen tuntuukin sinä hiljaisena luovana hetkenä aivan välttämättömältä toimitukselta.

Pääasiallinen syy kirjoittamattomuuteen löytyy kuitenkin aivotoiminnan muutoksista. Äidiksi tuleminen pehmentää ja tyhmentää - toivottavasti vain väliaikaisesti. Kaikenlaiset kehon hormonaaliset muutokset ovat tehneet minusta paitsi hitaan ja hajamielisen, myös överisensitiivisen. Myönnän, että olen perusluonteeltanikin varsinainen itkupilli, mutta kun parin päivän takaiset Ruotsin kruununprinsessan vauvauutiset saivat minut kyyneliin, tajusin, etten ehkä ole kirjoittajana tällä hetkellä kaikkein terävimmilläni. Herkkyydestä on varmasti kirjoittajalle myös hyötyä, mutta kun siirappileikkuri on aivan kokonaan hukassa, lienee viisainta lykätä liikuttavien kohtausten naputtelua hieman tuonnemmas tulevaisuuteen.

Hetki, jolloin aivotoiminta pysähtyi.

Kirjoittaminen ei ole viimeiseen kahteen kuukauteen itseasiassa juurikaan edes tuntunut kiinnostavalta. Toistaiseksi koko maailmani pyörii vauvan navan ympärillä enkä päiväuniaikaan jaksa innostua kehittelemäni henkilöhahmon menneisyydestä. Mieluummin tuijottelen nukkuvaa lastani. Kirjoittaminen nähkääs vaatii mielestäni ennenkaikkea sen, että henkilöhahmoistaan jaksaa kiinnostua ja innostua. Vastasyntyneen äitinä minua kiinnostaa ainoastaan oma vauvani, eikä omasta lapsesta ehkä kannata kirjoittaa muualle kuin lapsen omaan vauvakirjaan - varsinkaan näillä hormoonitasoilla. 

Viimeisen viikon sisällä tosin olen tuntenut jälleen pientä inspiraatiota ja paloa kirjoittamiseen. "Törmäsin" nimittäin mielikuvituksessani kahteen henkilöhahmoon, jotka suureksi yllätykseksi alkoivat kiinnostaa minua. Näistä henkilöhahmoista ehkä myöhemmin lisää. Jään vielä hetkeksi odotelemaan aivotoiminnan normalisoitumista.

Kuka olen ja miksi kirjoitan?

Vaikka en halua asettaa blogilleni mitään tiukkoja raameja, tuntuu tarpeelliselta vastata näin aluksi näihin kahteen kysymykseen. Aloitetaan ensimmäisestä.

Lähes kaikissa maailman lomakkeissa tahdotaan tietää ihmisestä yleensä ainakin kolme asiaa: ikä, ammatti ja perheen kokoonpano eli siviilisääty. Ensimmäiseen on varsin helppoa vastata. Ikää minulle on kertynyt tähän mennessä 27 vuotta.

Toinen kohta onkin sitten paljon vaikeampi. Aina kun jossain Kelan lomakkeessa kysytään ammattia, menen lukkoon. Käsikirjoittaja. Voiko siihen nyt niin vastata? Voinko vielä kutsua itseäni käsikirjoittajaksi, kun tuotannostani on päätynyt julkiseen levitykseen tähän mennessä yksi ainoa lyhytelokuva. Ja sekin itseni ohjaamana. Onhan minulla toki aiheesta akateeminen loppututkinto, mutta olenko oikeutettu määrittelemään itseni käsikirjoittajaksi ennenkuin minulla on plakkarissa tarpeeksi messevä CV. Kuka määrittelee sen, milloin kirjoittaja muuttuu harrastajasta ammattilaiseksi? Hitto, oli paljon helpompaa kun sai vielä kirjoittaa lomakkeisiin "opiskelija".

Jos lomakkeessa olisi tarpeeksi tilaa, kirjottaisin siihen luultavasti jotain tämänsuuntaista: "Olen kouluttautunut käsikirjoittajaksi ja minulla on kyllä valmiita pitkän elokuvan käsikirjoituksia ja kuunnelmakäsikirjoituksia koneeni kovalevyllä sekä työpöytäni laatikossa, mutta toistaiseksi yksikään niistä ei ole liikahtanut tuotantoon asti. Työtuloni on tähän mennessä koostunut lähinnä parista apurahasta sekä sivutoimisista töistä siivousalalla. Olen siis kai joku semmoinen käsikirjoittamisen puoliammattilainen - parhaina päivinä jopa kolmeneljäsosa-ammattilainen"

Ilmeisesti lomakkeiden laatijat pitävät kysymystä ammatista yksiselitteisenä vielä tälläkin vuosikymmenellä, sillä tila loppuu useimmista lomakkeista jo viimeistään neljännen sanan kohdalla. Pitkän vatvomisen jälkeen lopulta annan periksi ja kirjoitan ”käsikirjoittaja”. Korvat punaisena postitan lomakkeen. Mitäköhän ne minusta nyt oikein ajattelevat?

Ai, siellä Kelan toimistossako? Varmaan keskeyttävät lomakehärdellin ja alkavat arvottaa taiteellisen tuotantoni vähyyttä.

Entäpä se perheeni kokoonpano sitten? Tämä kysymys on helpompi kuin edellinen, mutta vastaus edelleen hieman hämmentää itseänikin. Sen lisäksi, että olen jo joitakin vuosia ruksittanut Kelan lomakkeista kohdan "avoliitossa", minusta tuli äskeittäin myös äiti. Äidin rooli on kuulunut minulle vasta niin pienen hetken, että ajatus itsestä vanhempana tuntuu edelleen kutkuttavan kummalliselta. Äiti - minäkö? Olin vasta äskettäin ainoastaan oman äitini tytär ja nyt yhtäkkiä olen itsekin tyttären äiti.

Niin, tosiaan. Edellämainitun onnellisen tapahtuman vuoksi kohtaan ammatti on tehtävä seuraavanlainen lisäys: äitiyslomalla oleva 3/4-käsikirjoittaja. I kind of like it.

Blogia olen halunnut kirjoittaa jo kauan, mutta vasta vauva-arjen keskellä uskaltauduin naputtelemaan ensimmäisen postauksen. Ehkä sisäinen kriitikkoni on äitiyslomaillessa muuttunut lepsummaksi.
Kai tämä blogi jokatapauksessa on eräänlainen käsikirjoittajan äitiyslomaprojekti. Bloggaamalla lämmittelen ja pidän itseni kirjoitusvireessä imetysmaratoonien välissä. Samalla koetan ymmärtää omia kirjoittamiseen liittyviä oivalluksiani ja kokemuksiani hieman paremmin kirjoittamalla niistä. Tai sitten vain kirjoitan kirjoittamisesta vältelläkseni kirjoittamista...

Alku

Alku on tärkein – sanotaan. Elokuvan ensimmäistä kuvaa, näytelmän ensimmäistä kohtausta ja romaanin ensimmäisiä sanoja on punnittava tarkkaan. Alun on oltava kiinnostava, herättelevä ja mukaansatempaava. Ensi metreillä käydään kovaa kilpailua yleisön huomiosta.

Mistä siis alottaisin? Mitä blogin ensimmäisessä tekstissä tulisi käsitellä? Millainen teksti paljastaisi riittävästi siitä, mitä on tulossa ja koukuttaisi lukijat blogin maailmaa?
Huh sentään, millaisia vaatimuksia...

Olen miettinyt tämän blogin aloittamista jo kauan. Olen pyöritellyt päässäni näkökulmaa, kohderyhmää, aiheen rajausta ja tyyliä. Millainen blogini pitäisi olla, että se ei hukkuisi massaan? Olisihan minulla paljonkin sanottavaa, mutta kiinnostavatko ajatukseni elämästä ja kirjoittamisesta oikeastaan ketään? Epäonnistumisen pelko tunkee väkisin mukaan kuvioihin: en halua kirjoittaa blogia, joka on mitäänsanomaton ja laimea.

Tuo sisäisen itsekriitikon ääni lienee edelleen merkittävin kirjoitustyöni terrorisoija. En pysty aloittamaan, sillä epäilen jo etukäteen kirjoittavani latteuksia. Koulutus ja teoria ovat osittain vahvistaneet itsekriitikon ääntä entisestään. Kun olen oppinut sinänsä hyödyllisiä kriteerejä ja määritelmiä sille, millaisia kaupallisesti kiinnostavat elokuvaideat ovat, olen samalla tullut entistä tietoisemmaksi kaikkien omien ideoideni ongelmista ja vajavaisuudesta. Osaan ja tiedän enemmän, mutta aloittamisesta on tullut entistä vaikeampaa.

Minulle kirjoittaminen on parhaimmillaan matka, joka täytyy kulkea ennenkuin tarina löytyy. Jos minun täytyy tietää tarinasta liikaa, ennen kun saan alkaa naputtaa kohtauksia, menen lukkoon enkä saa mitään kirjoitettua. Minun on vain tartuttava pieneen yksityiskohtaiseen havaintoon ja kirjoitettava itseni syvemmälle tarinaan. Kirjoittamalla löydän. Kirjoittamalla opin ymmärtämään. Myönnän - olen huono suunnittelemaan.

En oikeastaan tiedä, millaista blogia olen aloittamassa. Olen päättänyt, ettei minun vielä tarvitsekaan tietää. En tiedä sitäkään, tulenko koskaan saamaan lukijoita näille postauksilleni. Eikä sillä oikeastaan ole väliä. Olen vain päättänyt, että tämä talvinen maanantai on hyvä päivä aloittaa, sillä jos en aloita tänään, en aloita ehkä koskaan. Voi olla, että löydän kirjoittaessani jotain kiinnostavaa. Tai sitten en löydä mitään, niinkuin toisinaan käy ja työni on turhaa. Tässä vaiheessa sitä on turha pelätä.