Toisena vaihtoehtona harkitsin nimeksi henkilöhahmojen syntyä. Otsikko kuitenkin johtaa harhaan, sillä minulla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä henkilöhahmojeni syntymän kanssa. Henkilöhahmot ovat syntyneet, kuten me kaikki, oman kuvitteellisen elämänsä alussa. Minä olen vain sattunut löytämään heidät siinä pisteessä, missä he tällä hetkellä elämässään ovat.
Lopulta keksin, että on kysymys aavistuksesta. Edellisen postauksen lopussa kerroin, että olen törmännyt - noh, mielikuvituksessani kahteen henkilöhahmoon, jotka ovat jääneet vaivaamaan ajatuksiani. Aavistan, että heidän yhteiseen menneisyyteensä kätkeytyy tarina. Olen päättänyt ottaa siitä selvää.
Pari viikkoa sitten kävimme mummolamatkan lomassa tapaamassa serkkuani, jonka kanssa olimme lapsuudessa läheisiä. Automatkalla hahmot ilmestyivät ajatuksiini ensimmäisen kerran. Naisia, päälle kolmekymppisiä molemmat. Ystäviä vuosien takaa. Toinen on lapsiperheen äiti ja toinen henkinen etsijä, palaamassa kaukaa matkoiltaan.
Kuvittelin syksyisen illan. Naiset tapaavat ensimmäistä kertaa vuosiin. Toinen koputtaa syrjäisen omakotitalon oveen. Toinen avaa. Katseet kohtaavat ja minä arvaan, että naisia yhdistää jokin synkkä salaisuus. He eivät puhu siitä mitään, mutta jokin heidän käytöksessään paljastaa sen. Mielenkiintoni herää.
Kuvittelin syksyisen illan. Naiset tapaavat ensimmäistä kertaa vuosiin. Toinen koputtaa syrjäisen omakotitalon oveen. Toinen avaa. Katseet kohtaavat ja minä arvaan, että naisia yhdistää jokin synkkä salaisuus. He eivät puhu siitä mitään, mutta jokin heidän käytöksessään paljastaa sen. Mielenkiintoni herää.
Paluumatkalla kuvittelin kohtaamisen aina uudestaan ja uudestaan. Lapsi alkoi itkeä nälkäänsä. Pysäytimme auton, irrotin tytön turvakaukalosta ja syötin hänet. Minulle tuli tarve puhua henkilöhahmoista ääneen ja kerroin miehelleni sen vähän minkä tiesin. Miehini mielestä tarinan alku kuulosti Bergman-kopiolta. Hän kysyi, oliko se elokuvaa vai näytelmää. Vastasin, että en tiedä. Mieheni kysyi, voisiko tarina sittenkin olla proosaa? Niin – miksikäs ei. Ihan hyvin se voisi olla proosaakin. Tässä vaiheessa se ei ole vielä oleellista.
Tänään, kun lapsi nukkui päikkäreitään vaunuissa, keitin itselleni kupin kahvia ja istuin alas. Unohdin nurkissa pyörivät pölypallot sekä pesemättömät pyykit ja keskityin miettimään mitä tekisin hahmoilla, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tiedän heistä edelleen hyvin vähän, toisesta hieman enemmän kuin toisesta. Mitä jos skippaisin kaiken taustatyön ja suunnittelun. Jos vain istuisin alas ja alkaisin kirjoittaa. Luultavasti tekisin paljon turhaa työtä ja edistyisin hitaasti, mutta olen äitiyslomalla eikä mikään deadline jyskytä takaraivossani. Paljastaisivatko henkilöhahmot minulle, palkkiona kaikesta turhasta työstä, lopulta jotain sellaista, mitä en koskaan voi itse keksiä.
Tänään, kun lapsi nukkui päikkäreitään vaunuissa, keitin itselleni kupin kahvia ja istuin alas. Unohdin nurkissa pyörivät pölypallot sekä pesemättömät pyykit ja keskityin miettimään mitä tekisin hahmoilla, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tiedän heistä edelleen hyvin vähän, toisesta hieman enemmän kuin toisesta. Mitä jos skippaisin kaiken taustatyön ja suunnittelun. Jos vain istuisin alas ja alkaisin kirjoittaa. Luultavasti tekisin paljon turhaa työtä ja edistyisin hitaasti, mutta olen äitiyslomalla eikä mikään deadline jyskytä takaraivossani. Paljastaisivatko henkilöhahmot minulle, palkkiona kaikesta turhasta työstä, lopulta jotain sellaista, mitä en koskaan voi itse keksiä.
PS. Haluan korostaa, että henkilöhahmoilla tai tarinalla ei ehdottomasti ole mitään yhtymäkohtaa minun ja serkkuni menneisyyteen. Meillä ei ole yhteisiä synkkiä salaisuuksia, ainoastaan mukavia ja muutamia hieman nolostuttaviakin lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Varmasti kohtaamisemme jossain määrin potkaisi tämän tarinan pyörät liikkeelle, mutta se ei tarina ei kerro meidän menneisyydestämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti