En voi sanoa, että Iholla olisi vuosikymmenen televisiotapaus, mutta jotain ilahduttavaa sarjassa on. Odotin sarjan alkamista ristiriitaisin tuntein: melko epäluuloisena ja toisaalta kiinnostuneena. Sarjan laaadukas ohjelmatunnus ja mainokset herättivät kiinnostusta, mutta lupaus kuuden suomalaisnaisen yksityiselämän seuraamisesta epäilytti hieman. Pelkäsin katsojana joutuvani kiusalliseen tirkistelijän asemaan.
Pelkoni oli kuitenkin turhaa. En ole kärsinyt vaivaannuttavaa häpeää edes seuratessani perheriitoja tai uuden ihmisen syntymää. Sarjassa elämän ongelmatilanteita, onnenhetkiä ja kriisejä käsitellään mielestäni todella hienovaraisesti. Kameralle tarttuneet hetket puhuvat puolestaan, eikä elämän käänteitä tai sattumuksia ole jääty sen suuremmin vatvomaan tai puimaan. Tapahtumia ei ole suotta dramatisoitu liian suuriin mittasuhteisiin.
En tiedä, mitä mieltä sarjan päähenkilöt itse ovat, mutta minun mielestäni sarjassa on onnistuttu säilyttämään päähenkilöiden oma näkökulma. Toki sarjan dramaturgia on rakennettu leikkausvaiheessa - sehän on sanomattakin selvää, mutta katsojana minulle jää kuitenkin tunne, että sarjan päähenkilöt todella itse kertovat omaa tarinaansa. Minusta tuntuu, että he ovat itse saaneet päättää mitä he elämästään jakavat ja miten (olkoonkin tämä leikkaustiimiin taidokkaasti luoma illuusio). Naiset tuntuvat itse hallitsevan tilannetta ja pitävän lankoja käsissään. Juuri tämä seikka erottaa Iholla -sarjan kaupallisten kanavien realitysarjojen massasta.
Sarjan mainos slogan "tämän lähemmäs et pääse", saattaakin johtaa katsojaa hieman harhaan. Mielestäni Iholla nimenomaan tarkastelee päähenkilöitään sopivan kunnioittavan matkan päästä, ei ahdistavan läheltä.
Kuuntelin menneellä viikolla kotitöiden lomassa Yle Areenasta Television tiiliskivet -radio-ohjelman jakson, jossa keskusteltiin Dennis Potterin Pennejä taivaasta -televisiosarjasta. Käsikirjoittaja Dennis Potter uskoi aikanaan televisioon kovasti. Poliittisesti aktiivisena miehenä hän piti tv:tä merkittävänä demokratian välineenä. Television tiiliskivet -sarjan toimittaja totesikin sivulauseessa, että herra Potter varmasti pettyisi kovin, jos pääsisi tutustumaan nykypäivän televisiotarjontaan. Minä uskallan olla eri mieltä.
Se, että väittää kaikkea televisiotarjontaa roskaksi on sama, kuin väittäisi, että internetillä on ollut ihmiselämään ainoastaan huonoja vaikutuksia. Televisio-ohjelmien kirjosta löytyy yhtälailla helmiä kuin silkkaa soopaakin. Televisio ja internet ovat molemmat sekä valistaneet että viihdyttäneet, sekä tuottaneet ahdistusta että lisänneet demokratian määrää maailmassa.
Reality nähdään usein suurimpana mörkönä nykypäivän televisiotarjonnassa. On totta, että iso osa reality-sarjoista on silkkaa kuraa. Joukossa on kuitenkin myös laadukkaampia yksilöitä. Miksi reality nähdään lähtökohtaisesti televisiodraamaan ja asiaohjelmiin verrattuna halpana ja merkityksettömänä vaihtoehtona? Ehkä siksi, että tuotantoyhtiötkin sortuvat tekemään halpaa realitya silloin, kun mihinkään muuhun ei irtoa resursseja.
Eikö realitylla sitten voisi yllättää? Eikö realityllä olisi käytössään keinoja, joilla päästäisiin kuvaamaan sellaisia yhteiskuntamme alueita ja epäkohtia, joita muu televisiotarjonta ei onnistu tavoittamaan. Sellaiseen yhteiskunnalliseen, analyyttiseen ja pohtivaan realityyn ainakin minä voisin uskoa.
