Kävin reilu kuukausi takaperin katsomassa Joensuun nuorisoverstaan version Kristian Smedsin Jääkuvia -näytelmästä. Näytelmä oli muutaman kuukauden mittaisen teatterityöpajan tuotos. Projektin tarkoituksena oli “edistää ja kehittää nuorten elämänhallinnan valmiuksia ja arjentaitoja sekä tukea siirtymistä koulutukseen ja työelämään”. Käsiohjelmassa kerrottiin, etteivät useimmat teoksessa esiintyvät nuoret olleet koskaan aikaisemmin tehneet teatteria - itseasiassa moni heistä ei ollut koskaan edes käynyt teatterissa. Smedsin teksti ei todellakaan ole mikään helppo pala purtavaksi ja lämpiössä esityksen alkua odotellessani ehdin pohtia, ovatkohan nuoret kokemattomat tekijät haukanneet liian suuren palan purtavaksi. Eivät olleet! Tulkinta tekstistä oli omannäköinen ja täynnä rohkeutta. Kokemattomuudesta johtuvia kömpelyyksiä oli vähän ja nekin vähät jäivät energian ja heittäytymisen varjoon. Jäin miettimään löytyikö esityksen ainutlaatuisuus nimenomaan siitä, etteivät tekijät olleet kokeneita.
Esitys potkaisi minussa liikkeelle pitkän ajatusketjun. Jäin miettimään, onko kenellä tahansa mahdollisuus tehdä taidetta tai draamaa tässä maassa. Olisi helppoa vastata, että on. Tietenkin. Mikä muka estää tarttumasta toimeen.
Todellisuudessa resurssit eivät kuitenkaan ole kaikille samat. Kaikilla meistä ei tietenkään ole käytettävissä yhtä paljon aikaa tai rahaa, eikä kaikkien luovaan työhön myöskään suhtauduta samanlaisella vakavuudella. Meninhän itsekin katsomaan kokemattoman ryhmän näytelmää hieman epäuskoisin ajatuksin. Itse teos lopulta minut kuitenkin vakuutti.
Meillä on tarve jakaa taide, ei pelkästään hyvään ja huonoon, vaan myös ammattimaiseen ja ei-ammattimaiseen. Arvotamme taidetta taiteilijan cv:n perusteella. Suhtaudumme vakavammin ammattilaiseksi luokitellun taiteilijan tuotantoon. Ammattilaisuuden kriteerit täyttävä tekijä saa enemmän huomiota, resursseja ja tukea. Jääkö tärkein, itse teos, taka-alalle?
 |
| Outsider art (Daniel Johnston) |
Apurahajärjestelmät tukevat nimenomaan ammattitaiteilijuutta. Apurahoilla taataan ammattilaisille taloudellinen mahdollisuus taiteeseen keskittymiseen ja taiteenharjoittamiseen. Ammattitaiteilijat pitävät tiukasti kiinni etuoikeudestaan, onhan heidän toimeentulonsa usein apurahoista riippuvainen. Ongelmallista lienee kuitenkin se, ettei ammattilaisuudelle ole taiteessa selkeitä määritelmiä. Jos ammattilaisuus määritellään suoritetun tutkinnon perusteella, lankeaa taidekorkeakoulujen oppilasvalinnoille melkoisen suuri vastuu tulevaisuuden taiteen laadusta koko maassa. Jos kriteerinä käytetään merkittävää aikaisempaa taiteellista tuotantoa, kuka määrittelee sen, mikä riittää. Tärkein kysymys lienee kuitenkin: onko tekijän ammattilaisuus mikään takuu siitä, että teos on laadukas ja ennenkaikkea kiinnostava? Voisiko ei-ammattilainen jossain tapauksessa tehdä kiinnostavampaa ja merkittävämpää taidetta?
(Ajatus pelottaa käsikirjoittajaksi kouluttautunutta työtöntä maisteriakin: mitä jos joku kouluttautumaton ja kokematon tyyppi tuosta noin vaan luo jotain sellaista, mitä minä en ponnisteluista ja omistautumisesta huolimatta koskaan onnistuisi luomaan...)
Teos on se, mikä merkitsee. Tästä lienevät yhtä mieltä kaikki taiteen kuluttajat. Taide on tärkeää, taiteilijuus sen sijaan ei. Onko rahoitusjärjestelmä tällä hetkellä keskittynyt tukemaan taidetta vai taiteilijuutta?
Olisiko apurahoja mahdollista suunnata pelkästään kiinnostaville teoksille, arvottamatta lainkaan tekijän ammattimaisuutta? Voisiko kriteerinä käyttää ainoastaan suurennuslasin alla olevan teoksen laatua ja merkittävyyttä. Mitä taiteen tai viihteen kentällä tapahtuisi? Entäpä mitä tapahtuisi taiteilijoille? Joutuisivatko he hankkimaan siviiliammatin taiteentekemisen rinnalle?
Miten se vaikuttaisi taiteen kenttään, jos kukaan ei tekisikään taidetta täysipäiväisenä työnään? Jos taiteilijat irrottautuisivat siviilityöstään vasta, kun riittävän kiinnostava hanke takaisi heille rahoituksen taiteelliseen työskentelyyn ja palaisivat hankkeen jälkeen taas "päivätyönsä" pariin. Ehkä taiteentekeminen tulisi mahdolliseksi useammille ja näkökulma monipuolistuisi. Mitä taiteenlaadulle sitten tapahtuisi, sitä on vaikeaa ennustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti