Humaania realitya

Tunnustan. Viime aikoina olen vahdannut aika tiukasti Subilla pyörivää Iholla -sarjaa. Itseasiassa en ole missanut tähän mennessä vielä yhtään kokonaista jaksoa. Kotiäidit taitavatkin olla tuoreen realityn otollisinta kohderyhmää...

En voi sanoa, että Iholla olisi vuosikymmenen televisiotapaus, mutta jotain ilahduttavaa sarjassa on. Odotin sarjan alkamista ristiriitaisin tuntein: melko epäluuloisena ja toisaalta kiinnostuneena. Sarjan laaadukas ohjelmatunnus ja mainokset herättivät kiinnostusta, mutta lupaus kuuden suomalaisnaisen yksityiselämän seuraamisesta epäilytti hieman. Pelkäsin katsojana joutuvani kiusalliseen tirkistelijän asemaan.

Pelkoni oli kuitenkin turhaa. En ole kärsinyt vaivaannuttavaa häpeää edes seuratessani perheriitoja tai uuden ihmisen syntymää. Sarjassa elämän ongelmatilanteita, onnenhetkiä ja kriisejä käsitellään mielestäni todella hienovaraisesti. Kameralle tarttuneet hetket puhuvat puolestaan, eikä elämän käänteitä tai sattumuksia ole jääty sen suuremmin vatvomaan tai puimaan. Tapahtumia ei ole suotta dramatisoitu liian suuriin mittasuhteisiin.

En tiedä, mitä mieltä sarjan päähenkilöt itse ovat, mutta minun mielestäni sarjassa on onnistuttu säilyttämään päähenkilöiden oma näkökulma. Toki sarjan dramaturgia on rakennettu leikkausvaiheessa - sehän on sanomattakin selvää, mutta katsojana minulle jää kuitenkin tunne, että sarjan päähenkilöt todella itse kertovat omaa tarinaansa. Minusta tuntuu, että he ovat itse saaneet päättää mitä he elämästään jakavat ja miten (olkoonkin tämä leikkaustiimiin taidokkaasti luoma illuusio). Naiset tuntuvat itse hallitsevan tilannetta ja pitävän lankoja käsissään. Juuri tämä seikka erottaa Iholla -sarjan kaupallisten kanavien realitysarjojen massasta.

Sarjan mainos slogan "tämän lähemmäs et pääse",  saattaakin johtaa katsojaa hieman harhaan. Mielestäni Iholla nimenomaan tarkastelee päähenkilöitään sopivan kunnioittavan matkan päästä, ei ahdistavan läheltä.

Kuuntelin menneellä viikolla kotitöiden lomassa Yle Areenasta Television tiiliskivet -radio-ohjelman jakson, jossa keskusteltiin Dennis Potterin Pennejä taivaasta -televisiosarjasta. Käsikirjoittaja Dennis Potter uskoi aikanaan televisioon kovasti. Poliittisesti aktiivisena miehenä hän piti tv:tä merkittävänä demokratian välineenä. Television tiiliskivet -sarjan toimittaja totesikin sivulauseessa, että herra Potter varmasti pettyisi kovin, jos pääsisi tutustumaan nykypäivän televisiotarjontaan. Minä uskallan olla eri mieltä.
Se, että väittää kaikkea televisiotarjontaa roskaksi on sama, kuin väittäisi, että internetillä on ollut ihmiselämään ainoastaan huonoja vaikutuksia. Televisio-ohjelmien kirjosta löytyy yhtälailla helmiä kuin silkkaa soopaakin. Televisio ja internet ovat molemmat sekä valistaneet että viihdyttäneet, sekä tuottaneet ahdistusta että lisänneet demokratian määrää maailmassa.

Reality nähdään usein suurimpana mörkönä nykypäivän televisiotarjonnassa. On totta, että iso osa reality-sarjoista on silkkaa kuraa. Joukossa on kuitenkin myös laadukkaampia yksilöitä. Miksi reality nähdään lähtökohtaisesti televisiodraamaan ja asiaohjelmiin verrattuna halpana ja merkityksettömänä vaihtoehtona? Ehkä siksi, että tuotantoyhtiötkin sortuvat tekemään halpaa realitya silloin, kun mihinkään muuhun ei irtoa resursseja.
Eikö realitylla sitten voisi yllättää? Eikö realityllä olisi käytössään keinoja, joilla päästäisiin kuvaamaan sellaisia yhteiskuntamme alueita ja epäkohtia, joita muu televisiotarjonta ei onnistu tavoittamaan. Sellaiseen yhteiskunnalliseen, analyyttiseen ja pohtivaan realityyn ainakin minä voisin uskoa.

Kuuluuko taide kaikille?

Nyt tuli ylevä otsikko. Houkutteleekohan se lukijoita vai karkottaako pois viimeisetkin?

Kävin reilu kuukausi takaperin katsomassa Joensuun nuorisoverstaan version Kristian Smedsin Jääkuvia -näytelmästä. Näytelmä oli muutaman kuukauden mittaisen teatterityöpajan tuotos. Projektin tarkoituksena oli “edistää ja kehittää nuorten elämänhallinnan valmiuksia ja arjentaitoja sekä tukea siirtymistä koulutukseen ja työelämään”. Käsiohjelmassa kerrottiin, etteivät useimmat teoksessa esiintyvät nuoret olleet koskaan aikaisemmin tehneet teatteria - itseasiassa moni heistä ei ollut koskaan edes käynyt teatterissa. Smedsin teksti ei todellakaan ole mikään helppo pala purtavaksi ja lämpiössä esityksen alkua odotellessani ehdin pohtia, ovatkohan nuoret kokemattomat tekijät haukanneet liian suuren palan purtavaksi. Eivät olleet! Tulkinta tekstistä oli omannäköinen ja täynnä rohkeutta. Kokemattomuudesta johtuvia kömpelyyksiä oli vähän ja nekin vähät jäivät energian ja heittäytymisen varjoon. Jäin miettimään löytyikö esityksen ainutlaatuisuus nimenomaan siitä, etteivät tekijät olleet kokeneita.

Esitys potkaisi minussa liikkeelle pitkän ajatusketjun. Jäin miettimään, onko kenellä tahansa mahdollisuus tehdä taidetta tai draamaa tässä maassa. Olisi helppoa vastata, että on. Tietenkin. Mikä muka estää tarttumasta toimeen.
Todellisuudessa resurssit eivät kuitenkaan ole kaikille samat. Kaikilla meistä ei tietenkään ole käytettävissä yhtä paljon aikaa tai rahaa, eikä kaikkien luovaan työhön myöskään suhtauduta samanlaisella vakavuudella. Meninhän itsekin katsomaan kokemattoman ryhmän näytelmää hieman epäuskoisin ajatuksin. Itse teos lopulta minut kuitenkin vakuutti.

Meillä on tarve jakaa taide, ei pelkästään hyvään ja huonoon, vaan myös ammattimaiseen ja ei-ammattimaiseen. Arvotamme taidetta taiteilijan cv:n perusteella. Suhtaudumme vakavammin ammattilaiseksi luokitellun taiteilijan tuotantoon. Ammattilaisuuden kriteerit täyttävä tekijä saa enemmän huomiota, resursseja ja tukea. Jääkö tärkein, itse teos, taka-alalle?

Outsider art (Daniel Johnston)

Apurahajärjestelmät tukevat nimenomaan ammattitaiteilijuutta. Apurahoilla taataan ammattilaisille taloudellinen mahdollisuus taiteeseen keskittymiseen ja taiteenharjoittamiseen. Ammattitaiteilijat pitävät tiukasti kiinni etuoikeudestaan, onhan heidän toimeentulonsa usein apurahoista riippuvainen. Ongelmallista lienee kuitenkin se, ettei ammattilaisuudelle ole taiteessa selkeitä määritelmiä. Jos ammattilaisuus määritellään suoritetun tutkinnon perusteella, lankeaa taidekorkeakoulujen oppilasvalinnoille melkoisen suuri vastuu tulevaisuuden taiteen laadusta koko maassa. Jos kriteerinä käytetään merkittävää aikaisempaa taiteellista tuotantoa, kuka määrittelee sen, mikä riittää. Tärkein kysymys lienee kuitenkin: onko tekijän ammattilaisuus mikään takuu siitä, että teos on laadukas ja ennenkaikkea kiinnostava? Voisiko ei-ammattilainen jossain tapauksessa tehdä kiinnostavampaa ja merkittävämpää taidetta?

(Ajatus pelottaa käsikirjoittajaksi kouluttautunutta työtöntä maisteriakin: mitä jos joku kouluttautumaton ja kokematon tyyppi tuosta noin vaan luo jotain sellaista, mitä minä en ponnisteluista ja omistautumisesta huolimatta koskaan onnistuisi luomaan...)

Teos on se, mikä merkitsee. Tästä lienevät yhtä mieltä kaikki taiteen kuluttajat. Taide on tärkeää, taiteilijuus sen sijaan ei. Onko rahoitusjärjestelmä tällä hetkellä keskittynyt tukemaan taidetta vai taiteilijuutta?

Olisiko apurahoja mahdollista suunnata pelkästään kiinnostaville teoksille, arvottamatta lainkaan tekijän ammattimaisuutta? Voisiko kriteerinä käyttää ainoastaan suurennuslasin alla olevan teoksen laatua ja merkittävyyttä. Mitä taiteen tai viihteen kentällä tapahtuisi? Entäpä mitä tapahtuisi taiteilijoille? Joutuisivatko he hankkimaan siviiliammatin taiteentekemisen rinnalle?

Miten se vaikuttaisi taiteen kenttään, jos kukaan ei tekisikään taidetta täysipäiväisenä työnään? Jos taiteilijat irrottautuisivat siviilityöstään vasta, kun riittävän kiinnostava hanke takaisi heille rahoituksen taiteelliseen työskentelyyn ja palaisivat hankkeen jälkeen taas "päivätyönsä" pariin. Ehkä taiteentekeminen tulisi mahdolliseksi useammille ja näkökulma monipuolistuisi. Mitä taiteenlaadulle sitten tapahtuisi, sitä on vaikeaa ennustaa.

Muistutus varmuuskopioinnin tärkeydestä

Olen kehno bloggaaja. Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt jo liki kuukausi. Pitkän tauon jälkeen onkin hyvä palata perusasioiden äärelle.

Rakkaat käsikirjoittajakollegat, gradunvääntäjät, väitöskirjanväsääjät ja muut ahkerat naputtelijat. Muistakaa nyt ihmeessä joka ainoan työpäivän jälkeen tunnollisesti tallentaa se työnne hedelmä vähintäänkin kahteen eri paikkaan. Mieluumin kolmeen. Muuten saattaa käydä klassisen kömpelösti.

Minä en nimittäin onnistu löytämään mistään viimesyksyistä lähes valmista suomennosta eräästä englanninkielisestä 110-sivuisesta käsikirjoituksestani. Normaaliin tapaani en ole tallentanut varmuuskopiota sähköpostiin tai dropboxiin. Muistan tallentaneeni kopion (todennäköisesti ainoan olemassa olevan kopion) siirtokovalevylleni. Hämärästi pystyn myös palauttamaan mieleeni episodin, jossa tyhjensin kovalevyn lisätilan tarpeessa. Kyseissä tiedostojen siirtelyoperaatiossa yksi tiedosto ilmeisesti katosi lopullisesti bittiavaruuteen. Ei mikään sen vähäisempi tiedosto, kuin ainoa olemassa oleva suomenkielinen versio pitkän elokuvan käsikirjoituksesta.

Haluatko VARMASTI poistaa kaikki tiedostot? Kliks, kyllä.

Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain suomennos, eikä esimerkiksi alkuperäinen käsikirjoitus. Uuden käännöksen naputtelee kasaan parissa viikossa, jos on aikaa. Neljäkuukautisen vauvan äidillä tunnetusti on.

Aavistus tarinasta

Tämän postauksen otsikointi tuotti minulle hieman pään vaivaa. Ensiksi naputtelin otsikkokenttään "Erään idean synty". Tajusin kuitenkin pian, ettei minulla vielä tässä vaiheessa ole mitään, mitä voisin kutsua ideaksi. Idea on jotain valmiimpaa ja argumentoidumpaa. Minä vasta etsiskelen.

Toisena vaihtoehtona harkitsin nimeksi henkilöhahmojen syntyä. Otsikko kuitenkin johtaa harhaan, sillä minulla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä henkilöhahmojeni syntymän kanssa. Henkilöhahmot ovat syntyneet, kuten me kaikki, oman kuvitteellisen elämänsä alussa. Minä olen vain sattunut löytämään heidät siinä pisteessä, missä he tällä hetkellä elämässään ovat.

Lopulta keksin, että on kysymys aavistuksesta. Edellisen postauksen lopussa kerroin, että olen törmännyt - noh, mielikuvituksessani kahteen henkilöhahmoon, jotka ovat jääneet vaivaamaan ajatuksiani. Aavistan, että heidän yhteiseen menneisyyteensä kätkeytyy tarina. Olen päättänyt ottaa siitä selvää.

Pari viikkoa sitten kävimme mummolamatkan lomassa tapaamassa serkkuani, jonka kanssa olimme lapsuudessa läheisiä. Automatkalla hahmot ilmestyivät ajatuksiini ensimmäisen kerran. Naisia, päälle kolmekymppisiä molemmat. Ystäviä vuosien takaa. Toinen on lapsiperheen äiti ja toinen henkinen etsijä, palaamassa kaukaa matkoiltaan.

Kuvittelin syksyisen illan. Naiset tapaavat ensimmäistä kertaa vuosiin. Toinen koputtaa syrjäisen omakotitalon oveen. Toinen avaa. Katseet kohtaavat ja minä arvaan, että naisia yhdistää jokin synkkä salaisuus. He eivät puhu siitä mitään, mutta jokin heidän käytöksessään paljastaa sen. Mielenkiintoni herää.
 

Paluumatkalla kuvittelin kohtaamisen aina uudestaan ja uudestaan. Lapsi alkoi itkeä nälkäänsä. Pysäytimme auton, irrotin tytön turvakaukalosta ja syötin hänet. Minulle tuli tarve puhua henkilöhahmoista ääneen ja kerroin miehelleni sen vähän minkä tiesin. Miehini mielestä tarinan alku kuulosti Bergman-kopiolta. Hän kysyi, oliko se elokuvaa vai näytelmää. Vastasin, että en tiedä. Mieheni kysyi, voisiko tarina sittenkin olla proosaa? Niin – miksikäs ei. Ihan hyvin se voisi olla proosaakin. Tässä vaiheessa se ei ole vielä oleellista.

Tänään, kun lapsi nukkui päikkäreitään vaunuissa, keitin itselleni kupin kahvia ja istuin alas. Unohdin nurkissa pyörivät pölypallot sekä pesemättömät pyykit ja keskityin miettimään mitä tekisin hahmoilla, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tiedän heistä edelleen hyvin vähän, toisesta hieman enemmän kuin toisesta. Mitä jos skippaisin kaiken taustatyön ja suunnittelun. Jos vain istuisin alas ja alkaisin kirjoittaa. Luultavasti tekisin paljon turhaa työtä ja edistyisin hitaasti, mutta olen äitiyslomalla eikä mikään deadline jyskytä takaraivossani. Paljastaisivatko henkilöhahmot minulle, palkkiona kaikesta turhasta työstä, lopulta jotain sellaista, mitä en koskaan voi itse keksiä.

PS. Haluan korostaa, että henkilöhahmoilla tai tarinalla ei ehdottomasti ole mitään yhtymäkohtaa minun ja serkkuni menneisyyteen. Meillä ei ole yhteisiä synkkiä salaisuuksia, ainoastaan mukavia ja muutamia hieman nolostuttaviakin lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Varmasti kohtaamisemme jossain määrin potkaisi tämän tarinan pyörät liikkeelle, mutta se ei tarina ei kerro meidän menneisyydestämme.

Siirappileikkuri hukassa (aka kirjoittamisen haasteet tämänhetkisessä elämässäni)

VAROITUS: Postauksessa sivutaan vauva-aiheita. Pardon.

Hormoonikyyneleet sentään! Tänä aamuna tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä, kun tyttäreni ensimmäistä kertaa vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. Kuten arvata saattaa, en ole sittemmin kirjoittanut mitään - lukuunottamatta paria blogipostausta.

Kirjoittamattomuuteeni ei ole syynä ainoastaan se, että minulla ei enää vauvan syntymän jälkeen olisi ollut aikaa kirjoittaa. Täytyy toki myöntää, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa kahdestaan olivat jokseenkin kaoottisia. En ollut iltapäivään mennessä ehtinyt itse pukeutua, peseytyä tai syödä aamiaista. Lienee sanomattakin selvää, ettei kirjoittaminen ollut päällimmäisenä listalla. Sittemmin olen pikkuhiljaa oppinut pyörittämään tätä karusellia ja ipanakin on sopeutunut elämään tässä maailmassa ja tässä huushollissa. Vaikka puuhastelu vauvan kanssa edelleen vie suurimman osan päivästäni, minulla olisi nykyään lyhyitä päiväunien mittaisia tuokioita jopa kirjoittamiselle (edellyttäen sitä, että laiminlyön kotitöitä hieman). Mutta kirjoittaja usein käyttää kaikki tekosyyt kirjoittamisen välttelemiseen, ja astianpesukoneen tyhjentäminen tuntuukin sinä hiljaisena luovana hetkenä aivan välttämättömältä toimitukselta.

Pääasiallinen syy kirjoittamattomuuteen löytyy kuitenkin aivotoiminnan muutoksista. Äidiksi tuleminen pehmentää ja tyhmentää - toivottavasti vain väliaikaisesti. Kaikenlaiset kehon hormonaaliset muutokset ovat tehneet minusta paitsi hitaan ja hajamielisen, myös överisensitiivisen. Myönnän, että olen perusluonteeltanikin varsinainen itkupilli, mutta kun parin päivän takaiset Ruotsin kruununprinsessan vauvauutiset saivat minut kyyneliin, tajusin, etten ehkä ole kirjoittajana tällä hetkellä kaikkein terävimmilläni. Herkkyydestä on varmasti kirjoittajalle myös hyötyä, mutta kun siirappileikkuri on aivan kokonaan hukassa, lienee viisainta lykätä liikuttavien kohtausten naputtelua hieman tuonnemmas tulevaisuuteen.

Hetki, jolloin aivotoiminta pysähtyi.

Kirjoittaminen ei ole viimeiseen kahteen kuukauteen itseasiassa juurikaan edes tuntunut kiinnostavalta. Toistaiseksi koko maailmani pyörii vauvan navan ympärillä enkä päiväuniaikaan jaksa innostua kehittelemäni henkilöhahmon menneisyydestä. Mieluummin tuijottelen nukkuvaa lastani. Kirjoittaminen nähkääs vaatii mielestäni ennenkaikkea sen, että henkilöhahmoistaan jaksaa kiinnostua ja innostua. Vastasyntyneen äitinä minua kiinnostaa ainoastaan oma vauvani, eikä omasta lapsesta ehkä kannata kirjoittaa muualle kuin lapsen omaan vauvakirjaan - varsinkaan näillä hormoonitasoilla. 

Viimeisen viikon sisällä tosin olen tuntenut jälleen pientä inspiraatiota ja paloa kirjoittamiseen. "Törmäsin" nimittäin mielikuvituksessani kahteen henkilöhahmoon, jotka suureksi yllätykseksi alkoivat kiinnostaa minua. Näistä henkilöhahmoista ehkä myöhemmin lisää. Jään vielä hetkeksi odotelemaan aivotoiminnan normalisoitumista.

Kuka olen ja miksi kirjoitan?

Vaikka en halua asettaa blogilleni mitään tiukkoja raameja, tuntuu tarpeelliselta vastata näin aluksi näihin kahteen kysymykseen. Aloitetaan ensimmäisestä.

Lähes kaikissa maailman lomakkeissa tahdotaan tietää ihmisestä yleensä ainakin kolme asiaa: ikä, ammatti ja perheen kokoonpano eli siviilisääty. Ensimmäiseen on varsin helppoa vastata. Ikää minulle on kertynyt tähän mennessä 27 vuotta.

Toinen kohta onkin sitten paljon vaikeampi. Aina kun jossain Kelan lomakkeessa kysytään ammattia, menen lukkoon. Käsikirjoittaja. Voiko siihen nyt niin vastata? Voinko vielä kutsua itseäni käsikirjoittajaksi, kun tuotannostani on päätynyt julkiseen levitykseen tähän mennessä yksi ainoa lyhytelokuva. Ja sekin itseni ohjaamana. Onhan minulla toki aiheesta akateeminen loppututkinto, mutta olenko oikeutettu määrittelemään itseni käsikirjoittajaksi ennenkuin minulla on plakkarissa tarpeeksi messevä CV. Kuka määrittelee sen, milloin kirjoittaja muuttuu harrastajasta ammattilaiseksi? Hitto, oli paljon helpompaa kun sai vielä kirjoittaa lomakkeisiin "opiskelija".

Jos lomakkeessa olisi tarpeeksi tilaa, kirjottaisin siihen luultavasti jotain tämänsuuntaista: "Olen kouluttautunut käsikirjoittajaksi ja minulla on kyllä valmiita pitkän elokuvan käsikirjoituksia ja kuunnelmakäsikirjoituksia koneeni kovalevyllä sekä työpöytäni laatikossa, mutta toistaiseksi yksikään niistä ei ole liikahtanut tuotantoon asti. Työtuloni on tähän mennessä koostunut lähinnä parista apurahasta sekä sivutoimisista töistä siivousalalla. Olen siis kai joku semmoinen käsikirjoittamisen puoliammattilainen - parhaina päivinä jopa kolmeneljäsosa-ammattilainen"

Ilmeisesti lomakkeiden laatijat pitävät kysymystä ammatista yksiselitteisenä vielä tälläkin vuosikymmenellä, sillä tila loppuu useimmista lomakkeista jo viimeistään neljännen sanan kohdalla. Pitkän vatvomisen jälkeen lopulta annan periksi ja kirjoitan ”käsikirjoittaja”. Korvat punaisena postitan lomakkeen. Mitäköhän ne minusta nyt oikein ajattelevat?

Ai, siellä Kelan toimistossako? Varmaan keskeyttävät lomakehärdellin ja alkavat arvottaa taiteellisen tuotantoni vähyyttä.

Entäpä se perheeni kokoonpano sitten? Tämä kysymys on helpompi kuin edellinen, mutta vastaus edelleen hieman hämmentää itseänikin. Sen lisäksi, että olen jo joitakin vuosia ruksittanut Kelan lomakkeista kohdan "avoliitossa", minusta tuli äskeittäin myös äiti. Äidin rooli on kuulunut minulle vasta niin pienen hetken, että ajatus itsestä vanhempana tuntuu edelleen kutkuttavan kummalliselta. Äiti - minäkö? Olin vasta äskettäin ainoastaan oman äitini tytär ja nyt yhtäkkiä olen itsekin tyttären äiti.

Niin, tosiaan. Edellämainitun onnellisen tapahtuman vuoksi kohtaan ammatti on tehtävä seuraavanlainen lisäys: äitiyslomalla oleva 3/4-käsikirjoittaja. I kind of like it.

Blogia olen halunnut kirjoittaa jo kauan, mutta vasta vauva-arjen keskellä uskaltauduin naputtelemaan ensimmäisen postauksen. Ehkä sisäinen kriitikkoni on äitiyslomaillessa muuttunut lepsummaksi.
Kai tämä blogi jokatapauksessa on eräänlainen käsikirjoittajan äitiyslomaprojekti. Bloggaamalla lämmittelen ja pidän itseni kirjoitusvireessä imetysmaratoonien välissä. Samalla koetan ymmärtää omia kirjoittamiseen liittyviä oivalluksiani ja kokemuksiani hieman paremmin kirjoittamalla niistä. Tai sitten vain kirjoitan kirjoittamisesta vältelläkseni kirjoittamista...

Alku

Alku on tärkein – sanotaan. Elokuvan ensimmäistä kuvaa, näytelmän ensimmäistä kohtausta ja romaanin ensimmäisiä sanoja on punnittava tarkkaan. Alun on oltava kiinnostava, herättelevä ja mukaansatempaava. Ensi metreillä käydään kovaa kilpailua yleisön huomiosta.

Mistä siis alottaisin? Mitä blogin ensimmäisessä tekstissä tulisi käsitellä? Millainen teksti paljastaisi riittävästi siitä, mitä on tulossa ja koukuttaisi lukijat blogin maailmaa?
Huh sentään, millaisia vaatimuksia...

Olen miettinyt tämän blogin aloittamista jo kauan. Olen pyöritellyt päässäni näkökulmaa, kohderyhmää, aiheen rajausta ja tyyliä. Millainen blogini pitäisi olla, että se ei hukkuisi massaan? Olisihan minulla paljonkin sanottavaa, mutta kiinnostavatko ajatukseni elämästä ja kirjoittamisesta oikeastaan ketään? Epäonnistumisen pelko tunkee väkisin mukaan kuvioihin: en halua kirjoittaa blogia, joka on mitäänsanomaton ja laimea.

Tuo sisäisen itsekriitikon ääni lienee edelleen merkittävin kirjoitustyöni terrorisoija. En pysty aloittamaan, sillä epäilen jo etukäteen kirjoittavani latteuksia. Koulutus ja teoria ovat osittain vahvistaneet itsekriitikon ääntä entisestään. Kun olen oppinut sinänsä hyödyllisiä kriteerejä ja määritelmiä sille, millaisia kaupallisesti kiinnostavat elokuvaideat ovat, olen samalla tullut entistä tietoisemmaksi kaikkien omien ideoideni ongelmista ja vajavaisuudesta. Osaan ja tiedän enemmän, mutta aloittamisesta on tullut entistä vaikeampaa.

Minulle kirjoittaminen on parhaimmillaan matka, joka täytyy kulkea ennenkuin tarina löytyy. Jos minun täytyy tietää tarinasta liikaa, ennen kun saan alkaa naputtaa kohtauksia, menen lukkoon enkä saa mitään kirjoitettua. Minun on vain tartuttava pieneen yksityiskohtaiseen havaintoon ja kirjoitettava itseni syvemmälle tarinaan. Kirjoittamalla löydän. Kirjoittamalla opin ymmärtämään. Myönnän - olen huono suunnittelemaan.

En oikeastaan tiedä, millaista blogia olen aloittamassa. Olen päättänyt, ettei minun vielä tarvitsekaan tietää. En tiedä sitäkään, tulenko koskaan saamaan lukijoita näille postauksilleni. Eikä sillä oikeastaan ole väliä. Olen vain päättänyt, että tämä talvinen maanantai on hyvä päivä aloittaa, sillä jos en aloita tänään, en aloita ehkä koskaan. Voi olla, että löydän kirjoittaessani jotain kiinnostavaa. Tai sitten en löydä mitään, niinkuin toisinaan käy ja työni on turhaa. Tässä vaiheessa sitä on turha pelätä.